Niin työyhteisöt kuin yksilötkin ovat nykyisessä tilanteessa uuden edessä. Meidät on pakotettu siihen digiloikkaan, josta osa meistä pelkästään puhui ennen eristystä ja poikkeustilannetta. Kun työyhteisöt ja yhteistyökumppanit kokoontuvat virtuaalisiin kokouksiin ja koulutuksiin, usein kuulee puhujan äänessä ensin epävarmuutta ja sitten kysymyksen ”Katkesiko tämä yhteys?”
Uusi tekniikka tuntuu epävarmalta. Ennen eristystä kokouksessa puhuessaan pystyi seuraamaan muiden kasvoja ja ilmeitä. Silloin sitä kyllä tiesi, milloin yhteys pöydän äärellä oli olemassa ja milloin se ehkä katkesi. Nyt kun kamerat sammutetaan verkkoyhteyden sujuvuuden varmistamiseksi, olemme usein yksin äänemme ja mikrofonimme kanssa asiaamme esitellessämme. Epävarmuus hiipii mieleen, kuunteleeko minua kukaan.
Samoin käy meidän muistisairaille läheisille juuri nyt. Ulos ei saa mennä. Omaiset eivät voi tulla käymään. Tukena on ollut ehkä vapaaehtoinen, joka nyt ei pääse luokse. Suuri osa Suomessa toimivista vapaaehtoisista on eläkeläisiä. Ehkä vapaaehtoinen on itsekin riskiryhmää. Hänkin on kotona. Jos muistisairas elää läheisen kanssa, tuo läheinen arkeen rytmiä ja ryhtiä. Moni muistisairas asuu kuitenkin yksin ja arki voi tuntua hahmottomalta ja yksinäiseltä.
Eristys tuo turvaa ja luo samaan aikaan turvattomuutta. Missä kaikki ovat? Miksi olen yksin? Jokainen viesti läheiselle nousee nyt ansaitsemaansa arvoon. Tänään on vielä tärkeämpi kuin aikaisemmin soittaa mummille tai vaarille, isälle, äidille, ystävälle. Lähettää kortti ja kirjoittaa siihen vaikka, että
”Täällä on kaikki hyvin. Me nähdään kyllä vielä. Vähän myöhemmin. Tämä ei loputtomiin kestä.”
terveisin Sanna kotoa
